1 – Monikulttuurisuus Helsingin varhaiskasvatuksessa ja esiopetuksessa

Helsingin päivähoidossa ja esiopetuksessa on paljon eri puolilta maailmaa muuttaneiden perheiden lapsia. Monikulttuurisuus tuo uudenlaista sisältöä varhaiskasvatuksen toimintaympäristöön. Omia etnisiä tai kielellisiä vähemmistöryhmiämme Suomessa ovat saamenkieliset ja romanit sekä viittomakieliset. Helsingissä järjestetään päivähoitoa myös saamen kielellä. Vuonna 2011 yli 11 % Helsingin väestöstä oli muunkielisiä. Helsingin väkiluvun kasvu tulevina vuosina perustuu pitkälti muunkielisen väestön määrän kasvamiseen.

Varhaiskasvatuksella on merkittävä asema maahanmuuttajataustaisten perheiden kotoutumisessa ja heidän lastensa elämänlaadun ja tulevaisuuden rakentumisessa. Lasten kulttuurinen tausta otetaan huomioon varhaiskasvatuksessa kehittämällä eri hoito-, kasvatus- ja opetustilanteisiin sopivia toimintatapoja. Helsingissä laaditaan jokaiselle lapselle varhaiskasvatuksen suunnitelma, lapsen vasu. Suunnitelmaan sisältyy kaksikielisyyden suunnitelma, joka toimii pohjana lapsikohtaisen työn suunnittelulle ja arvioinnille. Esiopetusvuonna laaditaan lapsen esiopetuksen oppimissuunnitelma.

Monikulttuurista varhaiskasvatusta on Helsingissä kehitetty erilaisin hankkein 1990-luvulta lähtien. Yhteinen perusta luotiin 2005, jolloin laadittiin Helsingin kaupungin suomi toisena kielenä (S2)-suunnitelma. Päivähoitoalueille perustettiin hoito- ja kasvatushenkilökunnan verkostot yhteistyön ja osaamisen vahvistamiseen. Jokaiseen päivähoidon toimipisteeseen valittiin S2-yhdyshenkilö ja alueille nimettiin S2-vastuuesimiehet.

Aito ja luonteva varhaiskasvatus on mahdollista, kun varhaiskasvattajat pystyvät eri kulttuurien kasvatuksellisten ominaispiirteiden, arvojen ja käyttäytymismallien ymmärtämiseen. Tämä merkitsee, ettei kieltä, erilaisten kulttuuritaustojen ilmiöitä ja uskontoja enää koeta yhteistoiminnan esteinä sen enempää kuin muitakaan ihmisten erilaisia ominaisuuksia ja tapoja. Monikulttuurinen opetus on laadukkaan opetuksen tarjoamista kulttuurisesti ja etnisesti monimuotoisessa yhteiskunnassa, ja samalla se on keino taata jokaiselle lapselle oikeudenmukaista kohtelua ja kasvatusta (Paavola-Talib 2011, 235).

1.1 – Kulttuurien välinen kohtaaminen ja henkilöstön valmius

Helsingin päivähoidossa puhutaan yleisesti monikulttuurisesta varhaiskasvatuksesta, jonka rinnalla on esiintynyt termi interkulttuurinen kompetenssi.

Interkulttuurisuus on vuorovaikutusta kulttuurien välillä. Siinä korostuu ajatus tietoisuudesta, herkkyydestä ja vuorovaikutustaidoista sekä halu toimia erilaisissa kulttuurien kohtaamisen tilanteissa. Kompetenssin eli osaamisen voi nähdä yksilöllisenä ominaisuutena, joka selittää myös onnistumista työtehtävissä ja -tilanteissa (Ruohotie 2003a, 5). Tämä termi sisältää myös toiminnan, asenteet ja muut ammatilliset taidot. Tärkeää on itsensä kehittäminen ja elinikäisen, aktiivisen oppijan roolin sisäistäminen.

Oppiminen puolestaan edellyttää jatkuvaa omien näkemysten ja asenteiden reflektointia (ks. Jokikokko 2002). Interkulttuurisen herkkyyden kannalta on välttämätöntä omien ennakkoluulojen kohtaaminen ja asenteiden tarkistaminen. Kulttuurisen tietoisuuden
voi nähdä oman itsensä ja oman kulttuuritaustansa tuntemisena. Kulttuurinen tietoisuus on lisäksi tietoa toisista kulttuureista ja ihmisistä. Interkulttuurisesti pätevällä ihmisellä on taito olla kriittinen, nähdä ja ymmärtää asioita monesta näkökulmasta sekä taito asettua toisen asemaan ja tuntea myötätuntoa. Hänellä on myös kyky sopeutua, toimia ja vaikuttaa muuttuvissa olosuhteissa.

Ota koppi -ohjelmassa korostetaan arjen toimintaa ja henkilöstön vuorovaikutusta lapsen ja vanhempien kanssa. Voidaan puhua myös sensitiivisyydestä ja toisen henkilön arvostamisesta. Englanninkielisen competence sanan
voi suomentaa pystyvyydeksi, pätevyydeksi, kyvyksi tai kelpoisuudeksi. Jokikokko (2002) suosittaa käyttämään sanaa valmius interkulttuurisesta kompetenssista puhuttaessa.

1.2 – Kasvatuskumppanuus ja vanhempien osallisuus

Kasvatuskumppanuus on vanhempien ja päivähoidon välistä yhteistyötä, jossa molemmat osapuolet sitoutuvat yhdessä tukemaan lapsen kasvua, kehitystä ja oppimista. Kasvatuskumppanuus on yhdessä kasvattamista, ja vastuu vuorovaikutuksesta vanhempien kanssa on varhaiskasvatuksen ammattilaisella.

Kasvatuskumppanuuden pohjana on molemminpuolinen luottamus, kunnioitus ja tasavertaisuus. Vanhemmille tulee kertoa, että henkilökunnalla on vaitiolovelvollisuus, eikä perheen asioista kerrota ulkopuolisille. Vanhemmille kerrotaan myös, että keskusteluihin varataan tarvittaessa tulkki ja tulkilla on vaitiolovelvollisuus.

Vanhempia kiinnostavat arjen turvallisuus, ruokailu, ulkoilu, retket, päivälepo ja niiden järjestelyt. Vanhemmille annetaan mahdollisuus vaikuttaa, kun heille kerrotaan monikulttuurisesta varhaiskasvatuksesta, sen sisällöistä ja tavoitteista, ja kutsutaan vanhemmat tutustumaan päivähoidon toimintaan.

Erilaisuuden ymmärtäminen vaatii oman kulttuurin tuntemista. Kulttuurien väliset erot ja niiden syyt tulee tunnistaa, kulttuurien erilaisista piirteistä kannattaa keskustella ja kysyä avoimesti. Luonteva suhtautuminen erilaisia kulttuureita ja uskontoja kohtaan helpottaa luottamuksen ja kasvatuskumppanuuden rakentumista. Vanhemmat ovat oman kulttuurinsa parhaita asiantuntijoita, joten on hyvä kysyä vanhemmilta, miten he toivovat kulttuuriaan käsiteltävän päivähoidossa. Mikä on esimerkiksi tärkein huomioon otettava juhla islamilaisen, buddhalaisen, hindulaisen, tai ortodoksiperheen lapselle. Lapsen vasu turvaa sen, että lapsen ääni kuullaan ja vanhempien toiveet varhaiskasvatuksesta otetaan huomioon.

Monikulttuurisessa Helsingissä lapsella on mahdollisuus tutustua jo päivähoidossa erilaisiin kulttuureihin, tapoihin ja tottumuksiin. Ne havainnot ja asenteet, jotka lapsi omaksuu päiväkodissa, vaikuttavat hänen käytökseensä kun hän menee kouluun. Lasta opetetaan kunnioittamaan erilaisuutta, liittyipä ne sitten ihon väriin, kulttuuriin, uskontoon, kieleen tai vammaisuuteen. Kaikki lapset
ovat erilaisia ja ainutlaatuisia. Kasvattaja tarttuu lasten kysymyksiin avoimesti, se auttaa lasta arvostamaan moniarvoisuutta.

1.2.1 Aikuinen kielen kehityksen tukijana

Vanhempia kuuntelemalla saadaan tietoa lapsen taidoista ja aikaisemmista kokemuksista, jotka ovat pohjana uuden (kielen) oppimisessa. Hyvä yhteistyö vanhempien kanssa edellyttää halua ja rohkeutta vuorovaikutukseen sekä molemminpuolista kunnioitusta ja kiinnostusta.

Hyvä vuorovaikutus lapsen ja aikuisen välillä tukee lapsen kielen kehitystä. Aikuisen kiinnostus ja sitoutuneisuus ovat perustana vuorovaikutussuhteen syntymiselle. Aikuisen tulee tiedostaa sanattoman viestinnän merkitys osana vuorovaikutusta ja oppimista. Ilmeet ja eleet kertovat usein enemmän kuin sanat. Huomiotta jättäminen, olkapäiden kohauttelu ja merkitsevät silmäykset kertovat lapselle, ettei häntä arvosteta. Sensitiivinen aikuinen havaitsee lapsen sanattomat aloitteet (esimerkiksi katseen) ja vastaa niihin. Tällöin lapselle tulee tunne, että aikuinen on kiinnostunut hänestä ja haluaa ymmärtää. On hyvä tiedostaa, että suomea puhumatonkin lapsi ymmärtää, milloin hänestä tai hänen perheestään keskustellaan.

Kieltä opettelevat lapset tarvitsevat aikuisen apua ja ohjausta päästäkseen mukaan leikkiin. Aikuisen on tärkeää olla mukana leikissä sanoittamassa ja auttamassa lasta ymmärtämään, mistä leikissä on kysymys. Lapsi oppii kieltä ja leikkikulttuuria seuraamalla ja jäljittelemällä muita lapsia ja aikuisia. Kielen kehitykselle on tärkeää, että lapsi saa ystäviä. Aikuinen voi auttaa alkuun uusia ystävyyssuhteita esimerkiksi vaihtelemalla vakiintuneita leikkipareja.

Aikuiset ovat vastuussa lasten kielen oppimisesta. Lapsi ei opi kieltä, jos hän kuulee sitä vain passiivisesti taustalla. Aikuisen tehtävänä on luoda kielelle merkitys.

Kielen opetuksen tulee olla johdonmukaista ja suunnitelmallista. Sisällön tulee vastata lapsen tarpeeseen kehittyä. Kielen kehittymisen säännöllinen havainnointi ja dokumentointi on tärkeää, jotta voidaan tunnistaa lapsen lähikehityksen vyöhyke. Lapset oppivat kieltä eri tavoin
ja aikuisen tehtävä on tunnistaa, miten lapsi oppii, missä tilanteessa ja keneltä. Aikuinen rohkaisee ja kannustaa käyttämään kieltä ja auttaa lasta ymmärtämään, mitä päivän eri tilanteissa tapahtuu esimerkiksi kuvien, ilmeiden ja eleiden avulla.

Vinkkejä kasvattajille:

  • auta lasta ymmärtämään: esimerkiksi kuva tai esine aiheesta, josta keskustellaan, lauletaan, askarrellaan jne.
  • auta lasta löytämään ystäviä
  • tee lapsi tietoiseksi omasta oppimisestaan ja iloitse yhdessä lapsen kanssa
  • huomioi erilaiset kielenoppimismahdollisuudet ja lapsen ominaiset tavat oppia
  • pyydä lasta kertomaan perheestään, millaisista asioista hän pitää ja mikä tekee hänet iloiseksi
  • muista arkitilanteiden pedagoginen hyödyntäminen kielen oppimisessa
  • auta lasta tuntemaan oman erityisyytensä arvo

Kuinka vanhempi voi tukea lapsen oman äidinkielenkehitystä?

  • anna riittävästi aikaa vuorovaikutukseen
  • lue paljon, kerro tarinoita, juttele, pelaa ja laula.
  • rohkaise lasta käyttämään kieltä
  • kysy, kuuntele, vastaa ja kannusta lasta käyttämään kieltä erilaisissa tilanteissa
  • kehu! Innostus tarttuu ja kannustus rohkaisee
  • järjestä lapselle mahdollisuuksia leikkiä oman äidinkielisten lasten kanssa
  • monissa kirjastoissa on erikielisiä kirjoja ja järjestetään satuhetkiä useilla kielillä
  • harrastukset, TV, elokuvat, kulttuuritapahtumat omalla äidinkielellä ovat hyvä lisä kielitaidon syventämiseen

Pohdittavaa:

  • tiedätkö perheiden juhlaperinteet?
  • tiedätkö mitä kieliä lapsen kotona puhutaan?
  • havaitsetko päivittäin lapsen tekemät vuorovaikutusaloitteet?
  • kuinka usein osallistut lasten leikkiin?
  • tunnetko lapsen kiinnostuksen kohteet?
  • oletko kiinnittänyt huomiota siihen, mitä puhut ja miten puhut lasten läsnä ollessa?

1.3 Kieli osana identiteettiä

Identiteetti on minän kokonaisuus, jonka osia mielikuvat itsestä ja minäkäsitys ovat. Se on pysyvyyden ja varmuuden tunnetta siitä, keneksi on kasvamassa. (Keltikangas- Järvinen 1994, 112.)

Ota koppi! –ohjelmassa korostetaan lapsen identiteetin kokonaiskehitystä. Kehittymiseen vaikuttavia tekijöitä ovat lapsen saama hyväksyntä ja huomio, vuorovaikutuksen laatu, mahdollisuus toimia leikkien, liikkuen, taiteillen ja tutkien. Kieli, äidinkieli ja kaksikieliseksi kehittyminen ovat osa minäkuvan kokonaisuutta.

1.3.1 Äidinkieli (ensikieli, kotikieli) identiteetin tukena

Äidinkieli on tärkeä osa ihmisen identiteettiä. Se on kommunikaation ja vuorovaikutuksen väline, jonka avulla voidaan jakaa kokemuksia ja ymmärtää toisten kokemuksia. Se ei ole vain sanojen ja kieliopin osaamista, vaan kielensävyjen, tunnetilojen ja kielentajun tuntemusta. Kielen avulla yksilö rakentaa vuorovaikutustaan sekä kiinnittyy ryhmään ja kulttuuriin.

Kielellä on myös tärkeä sosiaalinen ja kasvatuksellinen tehtävä. Yhteistä kieltä tarvitaan kodin lisäksi tärkeiden sukulaissuhteiden ylläpitämiseen.

Lapsella on oikeus omaan äidinkieleen ja kaksikielisessä perheessä hänellä on oikeus molempien vanhempiensa kieliin. On luontevaa, että syntyperältään erikieliset vanhemmat puhuvat lapselleen omaa äidinkieltään. Kahden kielen taitajaksi kehittyäkseen lapsi tarvitsee kuitenkin tukea. Vanhemmat ovat lapsen tärkeimmät opettajat. äidinkielen vahvistaminen ja sen arvostaminen on paras tapa ohjata monikielisyyteen.

Aktiivinen kielten tukeminen tarvitsee avoimen ja äidinkieliä arvostavan ilmapiirin. Kannustavassa ilmapiirissä lapsi voi olla ylpeä osaamistaan kielistä. Lapsen kielellisillä taidoilla on myös merkitystä hänen asemaansa sosiaalisessa yhteisössä, erityisesti toisten lasten seurassa. Kun lapsi kokee, että hän voi käyttää kaikkia kieliään monipuolisesti ja, hänen identiteettinsä kaksikielisenä henkilönä vahvistuu.

1.3.2 Kielellinen tietoisuus

Kielellinen tietoisuus merkitsee kielen ottamista pohdinnan kohteeksi. Huomio kiinnitetään sanojen merkityksestä niiden muotoon ja tehtävään. Kielellinen tietoisuus lisää vähitellen lapsen tutkivaa asennetta kieltä kohtaan ja ymmärrystä kielen rakentumisesta kieliopillisena järjestelmänä. Kielellisellä tietoisuudella on myös yhteys lukemisen ja kirjoittamisen oppimiseen. (Alanen 2006, 210; Torneus 1991a, 8–11.)

Lapsella on luontainen kiinnostus kielellisiä ilmiöitä sekä eri kieliä ja kulttuureita kohtaan (Aro 2006, 59–60). Aikuisen oma kielellinen tietoisuus on tärkeää, koska monipuoliset kielenkäyttötavat, mahdollisuudet ja mallit tukevat lapsen kielellistä kehitystä.
Kielellistä tietoisuutta voidaan edistää opetuksella.

Se on yleistä kielikasvatusta vuorovaikutteisessa oppimisprosessissa. Opetus etenee lapsen ehdoilla. Kieltä ja viestintää koskeva tieto on kuin suunnistuskartta, jonka varassa lapsi orientoituu kulkiessaan kielellisessä maastossa (Kohonen 2000, 30).

Torneus (1991a, b) jakaa kielellisen tietoisuuden neljään osa- alueeseen:

Kielen äännerakenteiden oivaltaminen (fonologinen tietoisuus) on tietoisuutta äänteistä ja, että sanat muodostuvat äänteistä. Lukemaan oppimisen kannalta on olennaista osata yhdistää kirjain ja äänne. Tämä tapahtuu esimerkiksi riimittelyn, lorujen, tavuttamisleikkien (rakenne, rytmi, melodia), alku- ja loppuäänneleikkien ja sanassa kuuluvien äänteiden tunnistamisleikkien avulla sekä sanan äänteiden pituuden vaihteluleikeillä (matto – mato, tuli – tuuli jne.)

Tietoisuus sanoista (morfologinen tietoisuus) on kielen sanaston lisäksi sanojen muotojen tajuamista. Tähän liittyvät herkkyyskaudet ajoittuvat ikävuosiin 2 - 4. Tätä tuetaan esimerkiksi tavuttamis- ja yhdyssanaleikkien avulla (sanojen osittaminen, kokoaminen, sanat vaihtavat paikkaa, yhdyssanan muodostaminen) sekä sanojen pituuksien vertailun avulla.

Tietoisuus kielen säännöistä (syntaktinen tietoisuus) on tietoisuutta lauseista ja kielen sääntöjärjestelmästä. Puheen rytmi, melodia ja sanajärjestys ilmaisevat lauseen lauseopin (syntaksi). 6-7-vuotiaat osaavat jo hyvin esimerkiksi muodostaa lauseita kuvien avulla ja täydentää niitä sanojen avulla (mm. substantiivi, verbi, adjektiivi, paikansana).

Toiminnallinen ja käytännöllinen tietoisuus käyttää kieltä tilanteisiin sopivalla tavalla (pragmaattinen tietoisuus). Lapsen kielellinen tietoisuus lisääntyy lapsen kertoessa tapahtumista, kun lapselle luetaan, lasta sadutetaan ja haastatellaan.

Kielellisen tietoisuuden osa-alueena (Poikkeus, Ketonen & Siiskonen 2003, 69–80) on myös sanojen merkityksen ja niiden erojen ymmärtäminen eri yhteyksissä (semanttinen tietoisuus). Tätä tuetaan esimerkiksi vertailuleikein: samamerkityksellinen sana (synonyymi), vastakohdat (antonyymi), äänne- ja kirjoitusasultaan samanlainen mutta merkitykseltään erilainen sana (homonyymi), josta esimerkkinä sana kuusi lukusanana ja substantiivina.

1.3.3 Kaksikielinen kielenkehitys

Terveet lapset pystyvät omaksumaan syntymästään saakka useita kieliä. Yhä useampi lapsi syntyy kaksikieliseen perheeseen. Siksi lasten kanssa toimivien on syytä perehtyä kaksikielisyyteen. Kaksikieliseksi kasvaminen voi tapahtua joko samanaikaisesti tai peräkkäisesti, jolloin toinen kieli opitaan ensi kielen jälkeen. Kaksikielisyyteen kasvamisen prosessi vaatii runsaasti aikaa.

Toisen kielen omaksumisessa erotetaan kehitysvaiheita. Lapsi jatkaa puhetta osaamallaan kielellä, vaikka on havainnut eri kielet Nonverbaali-vaiheessa lapsi kommunikoi elein ja ilmein sekä mahdollisesti muutamalla sanalla ja pyrkii olemaan vuorovaikutuksessa aktiivisesti. Vaiheen merkitys on uuden kielen kannalta aktiivisessa havainnoinnissa, hiljaisessa harjoittelussa ja ymmärtämisen karttumisessa. Tämän jälkeen lapsi alkaa käyttää uutta kieltä sähkösanomatyylisesti, kaavamaisesti (yhden sanan ilmaisut, nimeäminen, jäljittelevät ilmaisut). Viimeksi kehittyy produktiivinen kielen käyttö eli ilmaisujen yhdistely ja omien lauseitten tuottaminen. Tässä kehityksellisessä vaiheessa (ns. välikielen kausi) lapsen puheessa ilmenee vielä (kehityksellisiä) virheitä ja ääntämyksessä kuuluu ensikielen vaikutus. Lapsi voi käyttää tietoisesti kahta kieltä saman keskustelun aikana.

Lapset omaksuvat toista kieltä yksilöllisesti. Omaksumiseen vaikuttavat mm. persoonallisuuteen liittyvät tekijät (ikä, kielellinen lahjakkuus, motivaatio, asenteet, sosiaalisuus, avoimuus) sekä kulttuuritekijät. Kielen omaksumisen prosessissa on paljon samaa kuin ensikielen omaksumisessa: tunnista, käytä, korjaa. Omaksumisen vaiheet voivat mennä päällekkäin tai olla eri järjestyksessä. Vaiheesta toiseen siirtyminen saattaa lapsesta riippuen kestää muutamasta kuukaudesta vuoteen. Sujuvuus kehittyy nopeammin kuin tarkkuus ja monipuolisuus.

Sosiaalinen kielitaito(pintasujuvuus) tarkoittaa kykyä puhua sujuvasti konkreettisista, tavallisista arkiasioista ja se saavutetaan 1-3 vuodessa. Akateeminen kielitaito (ajattelun kieli) tarkoittaa kykyä käyttää kieltä ajattelun välineenä ongelmanratkaisuissa, älyllisesti vaativissa tilanteissa, joissa ei ole ympäristövihjeiden apua. Se kehittyy 3-10 vuodessa Kaksikielisyys ei aiheuta kielen tai kognitiivisen kehityksen poikkeavuutta.

1.3.4 Lapsi toisen kielen oppijana ja osallisena

Toisella kielellä tarkoitetaan kieltä, joka opitaan kohdekielisessä ympäristössä. Kieli opitaan äidinkielen rinnalle eikä sen tarkoitus ole korvata äidinkieltä. Tavoitteena on toiminnallinen kaksikielisyys, jolloin lapsi pystyy toimimaan molemmilla kielillä ja käyttää niitä eri tarkoituksiin. Tällöin lapsi pystyy toimimaan molemmissa kulttuureissa kulttuurin odotusten mukaisesti. Toista kieltä ei tarvitse oppia täydellisesti.

Kasvattajan näkemys kielenoppimisesta ja kielitaidosta ohjaa hänen tapaansa opettaa kieltä. Toisaalta hyvä kielitaito on rakenteiden hallitsemista mahdollisimman hyvin, toisaalta taas osaamista on se, että tulee ymmärretyksi kahvilassa asioidessaan. Aikuisen on tärkeä tiedostaa, että on monenlaista osaamista. Kielitaito voidaan jaotella kielen kuunteluun ja ymmärtämiseen, puhumiseen ja sanastoon, kielen rakenteeseen ja lukemisen ja kirjoittamisen valmiuteen.

Suomen kieltä osaamattomalla lapsella on oma äidinkieli, kulttuuri ja kokemuksia. Opetellessaan toista kieltä, lapsi saattaa aluksi puhua omaa äidinkieltään. Jos lapsi ei tule ymmärretyksi, lapsi voi olla pitkäänkin lähes puhumaton. Hän kuitenkin seuraa puhetta ympärillään ja alkaa pikkuhiljaa toistaa sanoja ja fraaseja. Vähitellen lapsi alkaa yhdistellä sanoja ja tuottaa omia lauseita.

Toisen kielen oppimista edistää lapsen kokemus osallisuudesta. Lapsella on oikeus iloita itsestään ja kokea, että muutkin nauttivat hänen läheisyydestään. Lapsella on mahdollisuus ilmaista ajatuksiaan ja kokemuksiaan sekä tuntea, että ympärillä olevat ihmiset haluavat kuulla niitä ja pitävät niitä merkityksellisinä. Lapset voivat kertoa asioista siten, kun se heille on luontaista. Usein ilmaisu
ei tule huulilta, vaan on luettavissa kehosta ja ilmeistä. Osallisuus rakentuu kokemuksille siitä, että on tärkeä ja merkityksellinen omana itsenään.

Oman äidinkielentaustaiset kasvattajat tutustuttavat lapsia heidän omaan kielikulttuuriinsa ja voivat kertoa omista toisen kielen oppimisen kokemuksistaan.

Vinkkejä:

  • keskustele lapsen kanssa päivittäin eri tilanteissa
  • lapsi tarvitsee keskimäärin 60 – 70 toistoa oppiakseen uuden sanan
  • ilmeet, eleet ja kuvat auttavat puheen ymmärtämisessä ja tuottamisessa
  • on hyvä sopia yhdessä käytettävät käsitteet lapsen aloittaessa päivähoidon esimerkiksi käytetäänkö sanaa näkkäri, näkkileipä vai leipä
  • aikuisen esittämät avoimet kysymykset mahdollistavat kielen prosessoinnin (avoin kysymys: mitä söit aamulla? suljettu kysymys: söitkö aamulla puuroa?)
  • muistathan antaa lapselle aikaa prosessoida vastauksen
  • liikunta, taiteilu, sääntöleikit ja pelit tukevat lapsen osallisuutta, koska ne eivät vaadi samanlaista kielellistä osaamista kuin mielikuvitusleikit
  • sadutus kuvien avulla tukee kertovan puheen kehittymistä (huomioi kuvat eri kulttuureista)
  • aloitteleva kielenoppija voi kertoa omin sanoin aikuisen lukeman pienen kertomuksen

http://global.finland.fi/public/default.aspx?nodeid=15835&contentlan=1&c...

http://www.makingfriends.com/friends/f_pick_freinds_color.htm

Pohdittavaa:

  • Onko sinulla ja työtoverillasi yhteneväinen käsitys lapsen osaamisesta?
  • Miten mahdollistetaan vuorovaikutus sekä lasten että aikuisten kanssa?
  • Miten laajennat lapsen kielen oppimista suunnitelmallisesti?
  • Onko päivittäin toimintaa, johon voi osallistua ilman kieltä esimerkiksi kuvasta näyttämällä tai eleellä?

1.3.5 Suomi toisena kielenä opetus Helsingin varhaiskasvatuksessa

Suomi toisena kielenä (S2) -opetus on osa lapsiryhmän toimintaa, silloin kun ryhmässä on muuta kuin suomea äidinkielenään puhuva lapsi. Lapsella on oikeus tavoitteelliseen ja säännölliseen S2-opetukseen. Kasvattajat toimivat lasten kielen mallina arjen vuorovaikutustilanteissa (leikin, ohjatun toiminnan sekä ruokailu-, ulkoilu- ja lepohetkien yhteydessä).

S2-opetuksen tehtävänä on kehittää kokonaisvaltaisesti lapsen suomen kielen taitoa ja kielellistä tietoisuutta,
jotta hän pystyy ilmaisemaan itseään. Yhdessä äidinkielen kehittymisen kanssa S2-opetus tukee kaksikielistä identiteettiä ja vahvistaa lapsen toiminnallista kaksikielisyyttä. Lapsen osallisuus ryhmän jäsenenä lisääntyy, kun häntä rohkaistaan ja ohjataan kasvamaan vähitellen aktiiviseksi puhujaksi ja kuuntelijaksi monenlaisissa vuorovaikutustilanteissa. Ryhmän jäsenenä lapsi harjaantuu kuuntelemaan kertomaan ja ilmaisemaan toiveitaan, mielipiteitään ja ajatuksiaan.

Henkilökunta saa työlleen tukea toimiessaan yhdessä alueellisen suomi toisena kielenä lastentarhanopettajan (S2-lto) kanssa. S2-lto tekee työtä yhdessä hoidosta ja kasvatuksesta vastaavien kasvattajien kanssa. Suunnitelmallinen työ kohdentuu sekä lapseen yksilönä että lapsiryhmän toimintaan. Hän tukee kasvattajien työtä mm. mallintamalla S2-opetusta lapsiryhmissä. Lapsihavainnointi ja kielen opettaminen tapahtuu suunnitelmallisesti monipuolisen toiminnan yhteydessä. Henkilöstön osaamista kehitetään myös S2-lto:n järjestämissä konsultaatioissa, alueellisissa verkostoissa ja koulutustilaisuuksissa.

Vinkkejä:

Lapsen aloittaessa päivähoidossa vanhempien kuvat ja keskeiset turvasanat omalla äidinkielellä sekä pehmeä lasku auttavat lasta alkuun.

  • Toiminnan selkeä struktuuri:
    • kuvin tuettu toiminta, ruokailu ja pukeminen, lauluhetkelle kuvitetut laulut tai roolivaatteet, lukuvartit sovittuna päivittäin
    • riittävän pitkäkestoiset liikunnan, musiikin ja kielen teemat varmistavat sanaston tutuksi tulemisen
  • Pienryhmä lisää vuorovaikutusta ja mahdollistaa lasten ideoiden ja innostuksen käyttöön ottamisen (”nyt nää on suuria karhuja”).

S2-opetukseen liittyviä toimintoja varhaiskasvatuksessa sekä S2-lto:n tehtäviä toimintavuoden aikana kuvataan Monikulttuurinen toimintavuosi -dokumentissa.

1.3.6 Kaksikielisyyden suunnitelma lapsen vasussa ja leopsissa

Kaksikielisyyden suunnitelma sisältää sekä äidinkielen tukemisen kotona ja päivähoidossa että suomen kielen oppimisen tuen päivähoidossa ja esiopetuksessa. Suomi toisena kielenä oppimisen tavoitteet perustuvat lapsen tarpeisiin ja vanhempien kanssa yhdessä laadittuun kaksikielisyyden suunnitelmaan. Kielen opetuksen ja muun toiminnan tulee vastata lapsen ja yksikön varhaiskasvatussuunnitelmaan kirjattuja tavoitteita, menetelmiä ja arviointia.

Kaksikielisyyden suunnitelma kirjataan lapsen vasuun ja lapsen esiopetuksen oppimissuunnitelmaan. äidinkielen tukemisessa vastuu on vanhemmilla. Keskustelussa selvitetään mitä kieliä kotona puhutaan ja keskustellaan oman äidinkielen merkityksestä sekä kaksikielisyyden hyödyistä. äidinkielen osioon kirjataan lapsen kotona puhutut kielet sekä sen hetkinen äidinkielen taito. Vanhemmille kerrotaan, mitä ikätasoinen äidinkieli tarkoittaa sekä autetaan keskustelulla ja kysymyksillä vanhempia arvioimaan lapsen kielitaitoa ja tuetaan vanhempia oman äidinkielen vahvistamisessa. Vanhempien kanssa sovitaan yhdessä miten lapsen äidinkieltä tuetaan kotona ja päivähoidossa ja sopimukset kirjataan kaksikielisyyden suunnitelmaan.

Suomen kielen osioon kirjataan lapsen suomen kielen taito ja miten kielen oppimista tuetaan yksilöllisesti päivittäisessä toiminnassa, arjen tilanteissa ja pienryhmissä. Lisäksi sovitaan miten lapsen suomen kielen oppimista seurataan ja havainnoidaan sekä milloin suunnitelmaa arvioidaan.
Kaksikielisyyden suunnitelma siirtyy Leopsin mukana kouluun, jolloin opettaja saa tietoa lapsen äidinkielen ja suomen kielen osaamisesta.